Miten selvitä vastoinkäymisistä?

Syöpä, kuolema, masennus, alzheimer. Viimeisen vuoden aikana eri läheisilläni on ollut syöpää, masennusta, puhjennut alzheimer sekä noin vuosi sitten menetin rakkaan koirani vain kolmen ja puolen vuoden ikäisenä kun se oli syönyt jonkun myrkyttäjän tien poskeen heittämän myrkyn. En edes tiedä puuttuuko tästä jotain, sillä välillä minusta tuntuu että vastoinkäymiset vain pahenevat sen jälkeen kun edellisestä uutisesta on jo jotenkuten toipunut. Muutama päivä sitten sain tietää minulle läheisen henkilön pyörtyneen kylpyhuoneessa ja saaneen sitä kautta päähänsä syvän haavan sekä oli ilmeisesti murtanut luita selkärangasta. Hän pääsee luultavasti ensi viikolla pois sairaalasta.

En enää oikein tiedä miten suhtautuisin aina näihin uutisiin, sillä minusta tuntuu että näitä vain tulee koko ajan lisää. Pahimmalta se tuntuu, kun tämä koskettaa omia läheisiä, ja pelkää pahimmillaan menettävänsä heidät. Vaikka syöpä oman läheiseni kohdalla on selätetty, ei koskaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ja miksikö haluan puhua näistä asioista? Minusta nämä asiat ovat jokseenkin tabuja, ja mielestäni tabut ovat tehty rikottaviksi.

Kuluttavin on toistaiseksi ollut mummoni alzheimer. En tiedä milloin tulee se päivä ettei hän enää muista tai tunnista minua. Pelkään kuitenkin että se tulee nopeammin kuin uskonkaan. Hän on viimeinen elossa oleva isovanhempani ja meille on vuosien aikana kehittynyt erityinen suhde. Jotenkin minusta tuntuu että tämä suhde on alkanut murenemaan hänen sairastumisensa jälkeen. Näimme ennen usein (tämä vähentynyt myös poismuuttoni takia) ja puhuimme vähintäänkin puhelimessa paljon. Nykyään pelkkä ajatus puhelimessa puhumisesta ahdistaa, sillä en oikeasti ole valmis kohtaamaan sitä hetkeä että hän ei enää tiedä kuka olen. Silti tunnen, että minun pitäisi soittaa hänelle. Koitan edetä tilanteen kanssa päivä kerrallaan ja hyväksyä sen, että elämä on rajallista ja edes kaikkein rakkaimmat ihmiset eivät pysy elämässä ikuisesti mukana.

Olen kuitenkin selvinnyt koiran kuolemasta joka vei minulta voimat pitkäksi ajaksi, sillä se tapahtui niin yllättäen, enkä ole koskaan tuntenut sellaista kipua. Muistan vain sen, kun kuulin että koira pitäisi lopettaa ja lysähdin saman tien maahan itkemään. Seuraavat viikot ja kuukaudet olivat vaikeita ja yhä edelleen ikävöin välillä edellistä koiraa, vaikka rakastankin nykyistä pentuani ja meillä on sen kanssa ihan erilainen suhde kuin edellisen koiran kanssa.

Ironista kyllä, mutta aika parantaa haavat. Sen olen huomannut. Vaikka täytin vasta äskettäin yhdeksäntoista, laskin eräs päivä että olen menettänyt elämästäni jo ainakin neljä tärkeää ihmistä. Isoisiäni en ole koskaan tavannut, sillä he ovat kuolleet ennen syntymääni. Silti olen tässä sisimmästäni ehjänä ihmisenä.

Lukiossa kävin kuraattorilla jonka kanssa sain yleensä hyvin purettua ajatuksiani ja murheita. Nykyään koitan selvitä omilla keinoillani eteenpäin. Puhuminen yleensä auttaa, mutta en oikeastaan omista juuri ketään jonka kanssa haluaisin asioista puhua. Varsinkin kun henkilöt joille mieluiten puhuisin ovat itse sairastuneet joihinkin mainitsemistani asioista. Tällä hetkellä pärjään mieluummin yksin.

Jos sinusta tuntuu että tarvitset ammattiapua, hae sitä!

Elämässä olevat positiiviset asiat ja rutiinit kuitenkin auttavat elämän pitämistä järjestyksessä. En ole koskaan kokenut olevani erityisen heikko, sillä olen selvinnyt koulukiusaamisesta, joten en usko että juuri mikään voi minua täydellisesti pysäyttää. Vaikka joskus onkin vaikeampaa ja hieman ahdistaa, tulee aina vielä parempi päivä.

Omaa mielenterveyteni edistämistä on myös auttanut päiväkirjan pitäminen. Mitä parempi mielenterveyteni on, sitä vähemmän kirjoitan päiväkirjaa. Sinne olen laittanut ne asiat joista en ole voinut kertoa yhtään kellekkään ja jonne olen voinut purkaa kaikki ajatukseni sensuroimatta niitä. Nykyään en oikeastaan pidä päiväkirjaa, joka on omalla kohdallani vain hyvä merkki.

Sen voin kuitenkin sanoa, että joskus helpottaa. Vaikka olen menettänyt minulle tärkeitä ihmisiä ja lemmikkejä, olen tässä edelleen ja voin aina joskus varovasti palata muistoihini. Elämä olisi lopunperin tylsää jos ei tutustuisi keneenkään vain sen takia että joskus saattaa menettää heidät. Elämme kuitenkin vain kerran ja elämä on liian arvokas kuoleman pelkäämiseen. Meillä kaikilla on aikamme täällä.

Kyllä minuakin pelottaa ja itkettää ajatella kuolemaa ja muiden kärsimystä, mutta se on elämän kiertokulku ja jotenkin se on vain tahdosta riippumatta hyväksyttävä. Sinä selviät kyllä vastoinkäymisistä.

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Kuvat: Unsplash