Koulukiusaaminen jättää arvet - Minun tarinani

Tajusin, että koulukiusaaminen on aihe, josta puhutaan hyvin vähän, mutta josta pitäisi puhua enemmän. Aion avata omaa tarinaani tässä postauksessa. Suosittelen ettet lue tätä postausta, jos olet herkkä, tai tällainen aihe saattaa masentaa sinua.


Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen. Kaikki ovat varmasti olleet jonkinlaisina osallisina tällaiseen tapahtumaan joko uhrina, tekijänä, puuttujana tai sivustakatsojana. En tiedä miten joku aina valikoituu kaiken tämän keskelle, mutta omassa lapsuudessani minä olin se, joka sai kokea muiden syrjintää ja haukkumista. Tilanne on ollut vanhemmille vaikea, sillä he ovat olleet avuttomia, koska koulussa kukaan ei puuttunut mihinkään, vaikka sanoin siitä monesti, ja sain jopa vanhemmalla iällä tietää koulussa toimineesta kiusaamista kitkevästä ryhmästä, joka ei ilmeisesti koskaan ottanut minun tilannettani käsittelyyn.

En ollut lapsi joka olisi vaiennut kiusaamisesta. Olin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, ja kerroin jos jokin oli huonosti. KiVa koulu -hanke, joka tulee sanoista kiusaamisen vastainen, on suoraan sanottuna täysin turha. Omassa koulussani tämä ei toiminut yhtään. En koskaan saanut tukea aikuisilta, jotka tähän olisivat voineet vaikuttaa. Kävin ala-asteella kuraattorilla, mutta kuudennella luokalla sain jopa häneltä ilkeän kommentin, johon palaan myöhemmin. Lukiossa aloin käymään toisella kuraattorilla muiden ongelmien takia, mutta varsin usein olemme palanneet lapsuudessani takaisin niihin aikoihin, kun väitin olevani kipeä, jotta pääsisin pois koulusta tai minun ei tarvitsisi mennä sinne. Ne ajat ovat jättäneet syvät arvet, enkä tule koskaan pääsemään niistä eroon.


Varhaisin muistoni ulkopuolelle jäämisestä on jo päiväkodista. Muistan käyneeni kysymässä joka ikiseltä lapselta, josko he voisivat leikkiä kanssani, mutta kaikki kieltäytyivät. Kun menin sanomaan hoitajille, että kukaan ei leiki kanssani, siinä toivossa, että he voisivat auttaa minut johonkin ryhmään leikkimään, sain vain kuulla jotakin siihen suuntaan, että voi voi. En saanut tukea, ja jouduin viettämään sen hetken yksin. Nyt suunnilleen 15 vuotta myöhemmin mietin edelleen tätä. En väitä, ettenkö olisi ollut tarkka ystävistäni ulkonäön ja luonteen suhteen jo pienenä, mutta tulin silti toimeen kaikkien kanssa.

Ala-asteella ensimmäisellä ja toisella luokalla pahin ulkopuolelle jääminen tuli siinä, kun minun silloisen parhaan kaverin kaveri halusi omistaa kaverini. Hän keksi kaikkia valheita, jotta me emme voisi tavata, ja laittoi jopa kerran kaverini puhelimesta viestin, jolla perui yökylätapaamisemme. Tunnistin kuitenkin, ettei viesti voinut olla kaveriltani, ja sain selville keneltä viesti oli. Tämä samainen henkilö jatkoi kiusaamistani vielä yläasteella mm. tiputtaen reppuni jatkuvasti lattialle, jos en ollut paikalla.

Siirtyessäni isompaan kouluun kolmannelle luokalle tilanne pahentui entisestään. Kiusaajia tuli lisää, ja olin kaikki päivät yksin. Minulla ei ollut kavereita yhtään, joten vapaa-ajalla minulla ei ollut ketään kenen kanssa olla. Jopa pojat puhuivat minulle ilkeästi, ja varsinkin yksi poika viittasi usein ulkonäkööni, sillä olin kiusaamisen seurauksena liikkunut vähemmän, ja syönyt enemmän suruuni. Pidin usein ulkonäköäni kaiken lähteenä, vaikka myöhemmin tajusin, ettei ulkonäköni tainnut häiritä muita kuin sitä yhtä poikaa.

Hirvein muisto minulla on viidennestä luokasta. Istuin tuolilla, ja eräs tyttö tuli viereeni, katsoi minua, jalkojani, ja kysyi: Kuinka isot housut sulla oikein on? Tämä sattui, ja paljon. En muista mitä tässä tilanteessa tein, luultavasti tokaisin, ettei se kuulu hänelle, ja olen myöhemmin mennyt itkemään vessaan. Tämä samainen tyttö väitti joka kerta minulle vastaan, jos kerroin jonkun jutun jota olin tehnyt tai nähnyt. Hän sanoi aina, ettei se ollut mahdollista. Tyhmää, että olen edes keskustellut hänen kanssaan.


Kuudennella luokalla luokkamatkan koittaessa meidän piti päättää ryhmät, joissa jaamme huoneemme. Silloin avasin ensimmäisen kerran suuni luokan kuullen ja kysyin miksi minä joudun aina menemään sinne minne jää tilaa, enkä koskaan saa itse vaikuttaa ryhmääni. (vastaus oli tietysti se, että minulla ei ollut ystäviä, joten ei olisi ollut niitä kenen kanssa olla) Tämä kuitenkin sai aikaan sen, että eräs tyttöporukka kirjoitti kirjeen ja laittoi sen penaaliini. En enää tarkalleen muista mitä siinä luki, mutta jotakuinkin näin: Se, miksi kukaan ei halua olla sun kanssa samassa huoneessa on, että sä haiset.
Lapussa oli jotain muutakin, mutta tuo oli se, joka jäi mieleeni parhaiten. Kuudennella luokalla minulta oltiin myös tultu kysymään, käytänkö deodoranttia, sillä haisin kuulemma hielle. En nyt tiedä, pitääkö vielä ala-asteella sellaista käyttää, mutta jossain kohtaa sitten otin deodorantin käyttöön.

Ennen kuin käytin deodoranttia, olin huomannut kerran hikeni hajun. Muistan haistaneeni varovasti kainaloita, ja jo seuraavana päivänä käsityön tunnilla sama tyttö joka kysyi housuistani, kertoi muille kavereilleni kun joku aivan muun niminen tyttö oli tehnyt samalla tavalla kuin minä, jättäen kuitenkin mainitsematta kertomuksestaan minua. Tiesin kuitenkin koko ajan, että hän puhui minusta. Näin hänen ilmeensä, eikä opettaja tajunnut yhtään mitä siinä oli käynnissä.


Kun kävin kuraattorilla ja näytin lappua ja kerroin kommenteista hikeni hajusta, sanoi jopa kuraattori, että ehkä minun pitäisi alkaa käyttää deodoranttia. Miten tyhmältä se saattaakaan kuulostaa, kuulosti se silloisen minäni korvissa siltä, että hän oli samaa mieltä hikeni hajusta, ja oli kiusaajieni puolella. Olisin kaivannut enemmän tukea. En muista mitään muuta siitä kuraattorista, mutta tämä jäi hyvin mieleen.

Ala-asteella koin myös hirveimmät kokemukseni opettajasta. En tullut erään liikunnan opettajan kanssa ollenkaan toimeen, ja kerran hän jopa huusi minulle luisteluhallissa kaikkien edessä, että minun pitää mennä luistelemaan vapaa-ajalla, koska minun pitäisi oppia luistelemaan. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun hän käyttäytyi noin minua kohtaan. En yhä edelleenkään osaa luistella, kuin erittäin hitaalla vauhdilla, se ei vain ole minun juttuni. Muistan kuitenkin, kuinka olin tämän jälkeen mennyt vessaan itkemään ja soittanut äidille, joka oli laittanut tälle opettajalle viestiä. Eipä ole tähän päiväänkään asti tullut vastausta.

Hirveintä oli kuitenkin liikuntatunnit, joissa tehtiin joukkueet. Jäin aina viimeiseksi joka valittiin, ellei kyse ollut pesäpallosta, jossa olin aika hyvä. Siinä en välttämättä jäänyt viimeiseksi. Yläasteella meillä oli kuitenkin ihana liikunnan opettaja, joka jakoi viimeiset ihmiset itse joukkueisiin, jottei kukaan olisi se viimeinen.

Yläasteelle siirrytäessä monet pahimmista kiusaajistani vaihtoivat koulua, ja kiusaaminen helpottui hitusen. Olen onnellinen tästä, sillä olin ala-asteella jopa miettinyt itsemurhaa, jota kenenkään sen ikäisen ei pitäisi miettiä. Olin kerran jopa ollut veitsi kädessä ja miettinyt, pitäisikö viiltää käteen viillot, mutta olin kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Joka kerta asia, joka esti minua tekemästä itselleni mitään, oli muiden miettiminen. En halunnut tuottaa tuskaa perheelleni.
Yläasteella seitsemäs luokka taisi ainoastaan olla sellainen, jossa minua vielä vähän kiusattiin. Olin kuitenkin kesän aikana saanut pudotettua painoa, olin itsevarmempi ja sanavalmiimpi. Jos joku yritti sanoa minulle jotakin pistävää, käänsin sen niin, että he olivatkin yhtäkkiä hämillään. Minun ei enää tarvinnut kuunnella piikittelyä, ja ei niin näkyvää kiusaamista.

Kaikki kiusaaminen mitä olen kokenut, on ollut henkistä väkivaltaa. En ole koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa, kuten potkimista, tai tavaroiden rikkomista. Kaikki on ollut sanallista, tai sanatonta, ulkopuolelle jättämistä.

Seitsemännellä luokalla tutustuin paremmin nykyiseen ystävääni, jonka olin tuntenut jo päiväkodista asti. Hänen avullaan ja pitkien keskustelujen myötä aloin saamaan myös itsevarmuutta, sillä puhuimme paljon kiusaamisestani. Yläasteen lopulla meitä oli neljän hengen porukka, joka yhä tänä päivänäkin pitää yhtä, vaikka emme olekaan enää samassa koulussa.

Lukiossa olen saanut olla varsin rauhassa, ja olen todella iloinen, että pääsin kuraattorille, sillä kolmen vuoden aikana olen saanut itseäni paljon kasaan. Puhukaa jollekin, jos teillä on paha olla, tai teitä vaivaa jokin. Vaikka välillä tuntuu, että olen nämä kiusaamisasiat puhunut jo sata kertaa läpi, puhun siitä vielä sadannen ensimmäisen kerran, koska se auttaa. Joku, joka ymmärtää ja antaa tukea, eikä tuomitse vaikka joka kerta itken näistä puhuttaessa, antaa lohdutusta. Ei ole häpeä puhua tästä asiasta, sillä itse ei ole syyllinen siihen, että muut ovat valinneet sinut uhrikseen.

Monia asioita jäi vielä kertomatta, mutta ehkä on parempi, etten avaa ihan kaikkea kokemaani, sillä surun sekaan sekoittuu myös paljon vihaa.



Vaikka tätäkin postausta kirjoittaessa monet muistot saavat minut yhä edelleen itkemään, uskon, että tämä on vahvistanut minua ihmisenä. Vaikka en ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut kenenkään kaverisynttäreillä lapsena, tai ehkä muutenkaan saanut elää sellaista lapsen elämää, mitä kuuluisi, olen kuitenkin vahva. Olen yhä tässä. Vietin usein aikuisten kanssa aikaa, ja sen takia minua luultiinkin usein monia vuosia vanhemmaksi, sillä ajatteluni oli varsin kypsää. En ole nytkään täysi-ikäisenä käynyt baareissa, tai valvonut koskaan kello 2-3 myöhemmäksi. Viihdyn perheeni kanssa, ja olen iloinen, että minulla on välittävä perhe, jonka kanssa voin olla oma itseni.

Rakastakaa, älkää vihatko.

Kommenttiosioon voi vapaasti laittaa omaa kokemusta, tai pohdintaa asiaa. Tärkeintä kuitenkin olisi, ettei tästäkään asiasta vaiettaisi, jotta jokaisen lapsen, nuoren ja aikuisen olisi mahdollisimman helppo hakea apua.

Jos sinulla on tai läheiselläsi huono olla, voit soittaa ja puhua:

Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin 010 195 202
Kirkon valtakunnallinen palveleva puhelin 010 190 071
Ruotsinkielinen kirkon palveleva puhelin 010 190 072
Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelin 116 111
Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainpuhelin 0800 92277
Kuvat: Unsplash

Kommentit

Lähetä kommentti