Vaikka olenkin täysi-ikäinen, en silti koe itseäni kovin aikuiseksi, eikä välttämättä muutkaan sitä aina näe. Jos vastaan tulee tilanne, jossa itkettää, tuntuu, että silloin minut nähdään aikuisena ja minun pitäisi pystyä käsittelemään asiat ilman itkua.
Saavatko aikuiset siis itkeä?
Itse olen ollut pienestä pitäen varsin herkkä ihminen. Liikutun helposti ja kyyneleet vierivät milloin mistäkin asioista poskilla. Saatan vain liikuttua esimerkiksi ajatuksesta, että joku auttaa vanhusta tien yli. Asian ei tarvitse tapahtua sillä hetkellä, pelkkä tuumiminen riittää. Joskus kyyneleet valuvat väsymyksestä tai ärsyyntymyksestä. Muistan vieläkin kun olin todella väsynyt ja telkkarista tuli jonkin Spiderman-elokuvan loppukohtaus, ja aloin vain itkemään koska se oli niin tunteellinen kohta. En ollut edes katsonut muuta kohtaa elokuvasta.
Yleisesti puhuessani itkusta tarkoitan äänetöntä itkua, jossa ainoastaan kyyneleet valuvat ja hengitys tuntuu vaikealle kun nenä menee tukkoon ja tuntuu pahalle. Viimeeksi itkin viime viikolla kun vanhempani lähtivät asunnoltani. Itkun sai aikaan ikävä, joka tuli kun tiesin, etten tulisi näkemään meidän koiraa pitkään aikaan, ja nekin kerrat kun nähdään tulevat olemaan harmillisen lyhyitä.
Jos mietin milloin olen itkenyt viimeksi kunnolla, se on luultavasti viime vuoden lokakuu kun sain kuulla, että meidän silloinen koira joudutaan lopettamaan. Muistan vieläkin kuinka vain huusin ja lyyhistyin maahan itkemään. Se oli epätodellisin tunne maan päällä. Paria tuntia aiemmin kaikki oli vielä hyvin, mutta sitten piti olla valmis hyvästelemään eläin josta oli reilussa kolmessa vuodessa tullut todella tärkeä. Kaikki tämä vain sen takia, että joku tyhmä on päättänyt pilata muiden elämän heittämällä myrkkyjä tien varteen, jotka eläimet katseen välttäessä syövät.
Tuntuu tyhmälle ajatella, että minulla olisi pienempi oikeus näyttää tunteitani avoimesti, kuin lapsilla. (en nyt puhu hallitsemattomista itkupotkuraivareista) Kyllähän lapsiakin kehotetaan usein siihen, että älähän nyt, typerää itkeä tuollaisen asian takia. Mutta kun itkettää niin itkettää. Muutenkin kyyneleet ja tunteiden purkaminen helpottaa oloa, se on ihan tutkittu juttu.
On turhaa patouttaa kaikkia tunteita sisällensä, sillä ne purkautuvat kuitenkin jossain vaiheessa. Kun niiden ei anna kasvaa liian suuriksi, voi suuret purkaumat välttää.
Jos aistiärsykkeet, kuten värien harmonia ovat sinulle merkittävässä osassa hyvinvointia, tai aistiärsykkeet saavat sinut kiinnittämään yksityiskohtiin enemmän huomiota mitä muut ihmiset tekevät, saatat olla herkkä. Nykyään herkkyydestä on puhuttu enemmän ja se alkaa olemaan normaalimpi asia. Pelkästään googlettamalla sanan herkkä, saat paljon tietoa siitä, millainen on herkkä ihminen. Saatat olla itse sellainen, tai lähipiirissäsi voi olla herkkä ihminen. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää herkkyyttä ja hyväksyä se oli se sitten itselläsi tai läheiselläsi.
Palatakseni vielä siihen, kuinka hyväksyttyä tunteiden näyttäminen nyky-yhteiskunnassamme on, sanoisin, että olemme paranemaan päin. Tiedon, ymmärryksen ja tutkimusten leviäminen edesauttaa erilaisten ihmisten hyväksymistä. Herkkyys ja yleisesti tunteiden näyttäminen on mielestäni enemmänkin voimavara, kuin heikkous.
Arvostan enemmän ihmistä joka aidosti näyttää tunteensa laidasta laitaan (kuhan esimerkiksi vihan tunteet pysyvät kurissa), kuin ihmistä joka patoaa kaiken sisällensä ja josta on vaikea ottaa selvää.
Ei ole siis heikkous itkeä aikuisena, eikä lapsena. Jos mietitään vaikka lapsuutta, kuinka moni on nähnyt aikuisen tai oman vanhemman itkevän? Tietysti se aiheuttaa lapsessa huolta, mutta eikö itku olisi kasvavalle lapsellekin normaalimpi asia, jos hän näkisi, että on ihan ok välillä näyttää tunteensa huolimatta siitä onko kyseessä vaari, äiti tai joku muu läheinen?
Tämä aihe vain saa aivoni hyrräämään ja ajatuksia ja näkökulmia tulee jatkuvasti lisää. Voisin jatkaa aiheesta loputtomiin. Yksi blogini tavoitteista onkin tuoda myös jokseenkin pimennossa olevia asioita päivänvaloon, kuten olenkin aiemmin puhunut työttömyydestä, koulukiusaamisesta, lääkekuluista ja uusimpana aiheena tuoksuherkkyydestä.
Lyhykäisyydessään siis: Kyllä, aikuiset saavat itkeä. He saavat näyttää kyyneleitä niin ilosta kuin surusta. Aikuisella on oikeus tunteiden näyttämiseen, vaikka he pystyvätkin niitä kontrolloimaan. Tunteet ovat rikkaus, joten viljele niitä.
Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Annatteko itsellenne luvan tunteiden näyttämiseen, vai pitäisikö siinä petrata? Haluaisin kuulla mietteitänne asiasta!
Kuvat: Unsplash
Kommentit
Lähetä kommentti